Sivu 1/1

Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011

ViestiLähetetty: Pe Joulu 24, 2010 04:27
Kirjoittaja Lahden Kalaveikot
Lahden Kalaveikot toivottaa kaikille...

Kuva

Joulutarina

ViestiLähetetty: Pe Joulu 24, 2010 10:51
Kirjoittaja motteripeilanen
Lukijamme, jotka olette huomanneet miten päivät lyhenemistään lyhenivät ja yöt pitenemistään pitenivät kunnes tuli talvipäivän seisaus ja joulujuhla. Seuraappa ajatuksinesi seuraavaa tarinaa Lahden Vesijärvelle, niin kerron sieltä joulutarinan, joka tapahtui kauan aikaa sitten.

Pitkät ajat takaperin oli Niemelän rannalle asettunut asumaan kalastaja, joka teki kauppoja järven antimilla ja möi Vesijärven ranta asukkaille omatekemiään tavaroita joita he tarvitsivat muualta saada. Vähäinen oli se kylä johon hän oli kauppapuotinsa sisustanut ja pitkän matkan päässä lähimmästä kirkosta ja pappilasta. Liike oli pieni, mutta tarpeeksi suuri, perheensä vaikkakin suurin osa tuloistaan kertyi Lahden pään tori kaupasta missä hän jokapäiväisen kalasaaliinsa pääosin myi.

Vuosikauden oli kauppias ollut naimisissa ja kun perheessä ennen Joulua tapahtui lisäys, niin päätti kauppias vaimonsa kanssa, sittekun äiti oli tarpeeksi voimistunut, lähteä lähimpään kirkkoon jouluksi ja samalla piti lapsi otettaman mukaan kasteen kautta saatettavaksi kristityn seurakunnan yhteyteen.

Revontulet loistivat korkealla taivaalla ja tuhannet tähdet kiiluivat tuikkien kun kauppias vaimonsa kanssa, palvelustyttö sen lisäksi ja naapuri tienavaajana lähti hevos-raitiolla Hollolan kirkolle ajamaan. Etupäässä ajoi tietysti naapuri, sitten seurasi kauppias, sitten hänen vaimonsa ja viimeisen hevosen vetämässä ahkiossa oli palvelustyttö, jonka sylissä oli lapsi. Tavallisuuden mukaan olivat hevoset hihnoilla sidotut toisiinsa sillä tavoin, että edellä kulkevan ahkiosta oli hihna sidottu takana tulevan hevosen länkien yläosaan. Sillä tavoin näet talvella täytyy estää hevosen takana olevaa pulkkaa eli ahkiota myötämäessä luistamasta hevosen kintuille, sillä jälestä seuraava heppa ponnistaa myötämäessä vastaan, jos edellä kulkeva pulkka rupee sitä liian rajusti vetämään.

Lumihanki oli tuulen painosta tullut melkoisen kovaksi, vaikkakin kovan hangen päällä oli sentti juuri satanutta lunta. Monissa vasta- ja myötämäissä oli kuljettava niin että ahkiot paikottain kutsuivat syrjäkaaria välttääkseen voimaakkaan sivuluisun. Matka jatkui tasaiseen kohti kirkkoa, kunnes tienavaaja eräässä paikassa näkyi levottomasti katselevan ympärilleen jo seisotti hevosraition. Kalastaja kysyi miksi tämä näin teki ja sai hiljaisen vastauksen, ettei vaimon pitänyt sitä kuulla.

”Etkös näe, että lumihangella on tuoreita susilauman jälkiä? Älä siitä virka mitään vaimollesi, ettei hän pelästy jo säikähdä. Hyvä kun eivät sudet olisi niin likellä että hevosemme ne vainuavat, sillä silloin ne hurjistuvat eikä tiedä miten silloin voi käydä.”

Eipä kestänyt kauvan, ennenkun naapurin aavistus kävi toteen. Hevoset vainusivat susien jäljet jo kuolon kauhistuksissaan lähtivät laukkaamaan hurjistuneina niin ettei niitä mitenkään voitu hillitä. Pölkynsalmen rantaan kaatui viimeinen pulkka jossa palvelustyttö istui lapsi sylissä. Ohjashihna oli hänellä kiinni käsiranteessa ja kun hän pulkan kaatuessa rantatörmällä teki kuperkeikan, putosi lapsi hänen sylistään ja peljästynyt hepo veti tyttöä perässään kauvan, kunnes hevosraitio viimeinkin suurilla ponnistuksilla saatiin seisattumaan pitkän matkan päässä kaatumispaikalta.

Ensiksi käännyttiin takaisin etsimään palvelustyttöä ja lasta. Pitkän etsimisen jälteen löydettiin palvelustyttö, joka peljästyneenä kertoi, miten hepo hurjistuneena oli häntä kiskonut eteenpäin. Kiviin ja puun runkoihin oli hän monesti kolahtanut saaden koviakin iskuja kunnes vihdoinkin käsiranteesta oleva hihna katkesi ja hän pääsi irti hevosesta.

Taaksepäin oli tyttö lähtenyt omia jälkiä myöten etsimään lasta niin hyvin kuin pimeässä taisi. Naapurin johdolla lähdettiin sitte joukolla takaperin kunnes tultiin kaatumispaikalle. Lumihangessa näkyi suden jälkiä ja järven jäällä oli juova, joka näytti että lapsi kapaloineen peitteineen yhtenä myttynä oli vauhdilla luisunut jäätä pitkin. Juovan päästä löytyi kyllä lapsen peitteet, mutta tyhjinä. Lähellä näkyi verta lumihangella, mutta pimeässä ei huomattu vähintäkään muuta.

Sydäntä särkevä tuskan huuto pääsi lapsen vanhemmilta. Äiti itki ja valitti: ”taivaan Jumala! sudet ovat repineet ja syöneet lapseni!”

Kauppias ei voinut parhaallakaan tahdolla lohduttaa vaimoaan, ja surullisina kääntyivät he kotiin.

Sitä ennen jo tapahtui....

Samoihin aikoihin eräs verkkokalastaja sapui Pölkynsalmeen kokemaan verkkojansa ja rantaan saavuttuaan hän kuuli lapsen itkua.
Taikauskoisena hän säikähti luullen sitä menninkäisten eli mielikuvituksissa liikkuvien kummituksien parkumiseksi. Mutta kun itku alkoi kuulua yhä selvemmästi, hiihteli hän lähemmäksi: koira oli hänellä mukana ja tämäkin näkyi oivaltavan, että tämä parku oli luonnollista ääntä. Hän löysi jään reunalla lapsen vilusta sinertämästä jo paleltumaisillaan. Mutta ympärillä ei ollut ketään ihmistä eitä kuulunut muuta kuin tuulen humina ja joskus suden ulvonta.

Lapsen hän tietysti korjasi, mutta sen suuret kapalopeitteet olivat hänelle liian hankalat kuljettaa. Sentähden hän ne viskasi pois ja korjasi lapsen turkkinsa alle lämpimään poveensa, varoen ja peljäten, että lapsi tukehtuisi.

Hänen tätä toimiessaan koira osotti levottomuuden merkkiä ja pian syöksi siihen useita susia yht’aikaa. Raskaalla suksensauvallaan hän kyllä suojeli itsensä susilta, mutta koiran ne repivät, hänen edessään jo tyydyttivät sillä pahimman nälkänsä.

Löydetty pikku lapsi povessa ja peljäten sen menehtymän, hiihti verkkomies täydellä tarmolla kohti kotiansa, johon hän pian saapui. Ei ollut vähäinen se hämmästys, jota hänen vaimonsa osotti, kun ukko povestaan otti esille pienokaisen lapsen ja teki selkoa hänelle mistä hän tämän oli löytänyt.

”Sen on joku onneton äiti kadottanut”, arveli Hollolan-akka. ”Täytyy kuulustella kenen lapsi se on.”

Verkkomies oli varakas mies, mutta hän oli lapseton, ja hänen päähänsä pälähti ajatus pitää tämä löydetty lapsi omanaan. Tällaista ajatusta puolustaakseen hän jutteli:

”Taitaa olla yhtä hyvä jos emme sitä kuulustele. Kenties se onkin jonkun tunnottoman äidin avioton lapsi, jonka hän on hyljännyt ja tahtoo pitää häpeänsä salassa. Emmekö ota tätä lasta omaksemme kasvattaaksemme sen perilliseksemme. Minusta näyttää Jumala antaneen tämän meille joululahjaksi.”

”No eihän meitä kutaan voi syyttää ainakaan lapsen ryöstöstä ja kyllähän tiedät, että minäkin mielelläni olisin halunnut lapsen, vaikkei Jumala tätä ennen ole sitä antanut. Ehkäpä hänen tahtonsa tosiaan on, että itse kasvatamme tämän vieraan löydetyn lapsen.”

Niin jäi lapsi verkkomiehelle ja hänen vaimonsa hoiti sitä niinkuin omaansa, omistaen kaikkea hellyyttä ja huolenpitoa pienokaiselle.

Oli seuraava Joulu tulossa ja verkkomies oli saapunut Niemelään kauppias/kalastajalta ostamaan yhtä ja toista jouluksi. Hän istui kauppiaan asunnossa ja ihmetteli miten tämän vaimo oli kovin alakuloinen ja kivulloisen näköinen. Kysyttyään syytä siihen sai hän kuulla kauppiaan kertovan miten rouva oli kovin surrut ja ollut lohduton aina siitä asti, kun viime jouluyönä olivat matkalla kadottaneet pienen lapsensa, minkä sudet olivat repineet ja syöneet.

Siitä verkkomies tuli uteliaaksi kuulemaan lähempiä seikkoja ja tapahtuman paikkaa. Vaikka kauppias ei mielellään kertonut näitä asianhaaroja, jotka niin kipeästi koskivat hänen vaimonsa mieleen repien uudelleen surun raastamia haavoja hänen omassakin sydämmessään, niin sai lappalainen kuitenkin sen verran kuulla, että hän ymmärsi selvästi, että se lapsi, jonka hän viime vuonna jouluyönä löysi, oli juuri tämän kauppiaan lapsi.

Hän lähti pois kauppiaan luota taistellen ankaraa taistelua omaatuntoansa vastaan, joka vaati häntä jättämään takaisin lapsen oikeille vanhemmilleen. Mieltymys lapseen ja halu pitää se omanaan tahtoi tukahduttaa omantunnon äänen.

Kotona hän vaimolleen ilmoitti mitä oli kauppiaalta kuullut ja vaimon omantunnon ääni sekä hellempi sydän lähimmäisen surun lohduttamiseksi, vaati ukon viemään lapsen takaisin oikealle isälle ja äidille.

Niinpä tuli verkkomies parin päivän kuluttua akkansa kanssa lapsi mukana taas kauppiaan luo. Oli Joulu-aatto ja kauppias rouvansa kanssa eivät liioin ihastuneet heidän tulosta, sillä moni köyhä kulkija tunkeutuu kuokkavieraaksi juhlan aikana tai suorastaan kerjää.

Paikkakunnan tavan mukaan Hollolais-akka sisään tultuaan kauppiaan asuntoon istahti oven suuhun sääret ristissä lattialle. Lapsi oli hänellä sylissä.

Tavallisen tervehdyksen lausuttuaan kyseli verkkomies kuulumiset ja miten rouva ja lapset voivat. Hän oli olevinaan tietämätön rouvan surusta, mutta tahtoi saada asion puheeksi, voidakseen tuoda esiin varsinaisen aikeensa.

Kun rouva oli valittanut viime vuonna kadottaneensa ainoan lapsukaisensa virkkoi verkkomiehen eukko:

”Älkää surko! Ottakaa tämä lapsi jo pitäkää omananne.”

Kauppiaan vaimo katseli verkkomiehen vaimoa hämmästyneenä ja hänen suustaan pääsi väkisin kysymys:

”Oletko järjiltäsi, kun tyrkyttelet minulle omaa lastasi? Luuletko, että vieras lapsi on äidin sydämmelle saman arvoinen kuin oma? Miksi sinä luopuisit lapsestasi?”

”Tämä ei olekkaan minun lapseni, vaan sinun oma lapsesi. Sen löysi mieheni lumihangelta viime vuonna jouluyönä, likeltä sitä paikkaa missä lapsenpiikasi oli kaatunut kun hevosenne säikähtivät susia. Vasta pari päivää sitte tulimme tietämään kenen lapsi oikeastaan on, jota olemme vuoden ajan hoitaneet kuin omaamme ainakin.”

Rouva ei tahtonut uskoa omia korviaan.

”Kuinka tämä on mahdollista? sillä löysimmehän verisen paikan lumihangessa ja suden jälkiä ympärillä.”

”Sillä paikalla sudet repivät minun koirani”, selitti verkkomies, mutta sinun lapsesi säilyi minun povessani. Vuoden olemme sitä pitäneet. Älä pahastu, ettemme ole tietäneet täällä kuulustella sen oikeita vanhempia. Mutta nyt kun tulin sattumalta kuulemaan, niin tuomme lapsen takaisin vaikka se jo oli tullut meille niin rakkaaksi kuin jos olisi oma ollut.”

Sanomaton ilo valtasi kauppiaan vaimon sydämmen tällä kertaa.

”Minun oma lapseni!” huudahti hän siepaten pienokaisen syliinsä ja sitä suudellen. ”Kaikkivaltias Jumala olkoon kiitetty! Hän on ihmeellisellä tavalla pelastanut lapseni ja tuonut sen minulle takaisin.”

”Siunatut olkaa Te molemmat, jotka toitte lapsemme takaisin. Olkaa rakkaina ystävinämme ja jouluvierainamme jääkää meille yli juhlan. Sallikaa minun koota ajatukseni ja selviytyä iloisesta hämmästyksestäni voidakseni oikein kiitollisuuteni osottaa teille”, lausui kauppias vuorostaan.

”Ylistetty ja kiitetty olkoon Herra Jesus Kristus”, virkkoi verkkomies. ”Kuolleetkin Hän herättää jälleen elämään ja tuo ihmissydämmelle lohdutuksen sekä jouluilon. Autuaampi on antaa kuin ottaa, ja minun sydäntäni ilahuttaa, että olemme teidän kodissanne saaneet toimittaa Jumalan enkelin tehtävää, tuoda teille joulu-iloa, ja poistaa surun. Kunnia olkoon Jumalalle Korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!”